If I touch a burning candle I can feel no pain, if you cut me with a knife it's still the same

Oon oikeesti ihan hukassa. Olo on tosi paska taas vaihteeks, vaikka eihän se muuta ole tässä lähiaikoina ollutkaan. Kaipaan niitä lyhyitä hetkiä, kun on parempi olla. Harmi vain, että se on aina vain väliaikaista. Mä putoan aina tänne samaan kuoppaan. Ilmeisessti mä kuulun tänne pohjalle.

Koeviikko on pian ohi. Olen tosi iloinen, mutta sitten saa alkaa kauhulla odottamaan kokeiden palautusta. Kuinkakohan monta joudun uusimaan... Ja kun tää koerumba on takana, pääsen todenteolla ruokavalioni kimppuun. Ja pääsen taas salille. Tavoite olis että kalorit olis päivittäin jotain 300-750 ja että salilla tulisi käytyä 2-4 kertaa viikossa. Ja tietenkin iltaisin pitäis kerätä ittensä ja lähteä lenkille. Ja läksyillekin muka pitäisi olla aikaa, ja joskus harvoin kavereillekin, joita ei kyllä vittuakaan tunnu taas vaihteeksi kiinnostavan. Kaikkea suunnitellaan oikeen kovasti, mutta sitten kun jotain pitäisi oikeasti yhdessä tehdä niin eihän se tietenkään silloin sovi. En vain mahdu kenenkään aikatauluun. Joten empä taida edes yrittää sovittaa ketään omaan aikatauluuni. Keskityn kouluun ja laihtumiseen. Ja tietenkin esitän niin vitun onnellista koulussa. Kaikki on aivan mahtavasti ja koskaan ei ole mennyt paremmin! Paskan vitut...

Nyt olisi edessä viikonloppu äidin luona enkä oikeasti tiedä miten tästä selviän. Pääni räjähtää ihan tosissaan, jos se kerrankin mainitsee sanan laihdutus tai painonputoaminen. En oikeasti kestä. Mulla on tällä hetkellä järkyttävä läskipaskaoksennusahdistus enkä tahdo että oma äitini alkaa pitämään jotain kannustuspuheita mulle laihtumisesta. Saatana sentään! Mä olen kesän alussa sitä laihempi, vannon sen. Jos en ole, niin en tiedä onko mulla sitten enää paljoakaan tehtävää täällä. Tällä kertaa mä pystyn siihen! En lopeta ennen 55, vaikka mikä olisi. Jos en sitä minkään muun vuoksi teen, niin sitten vaikka siksi, että todistan äidilleni, että voin painaa sen verran. Mun on pakko.

Behind the tears, inside the lies, a thousand slowly dying sunsets

Päivät valuvat sormieni läpi kuin hiekka, enkä saa niistä minkäänlaista otetta. Leijailen omissa maailmoissani, kaukana todellisuuden kylmästä ja kovasta kosketuksesta. Tunnen jotain omituista silloin tällöin, tunteita...? Mutta sekin on vain hetkellistä ja katoaa sitten kuin tuhka tuuleen.

Koeviikko. Sen kuullostaa lähes kirosanalta. Mua ahdistaa ajatus kokeista. Mutta tavallaan pidän koeviikoista, koska silloin on paljon vapaa-aikaa, ainakin jos on muistanut tehdä hyvät muistiinpanot ja opiskella ennen koeviikkoa. En tiedä olenko koskaan tehnyt kunnon muistiinpanoja tai opiskellut kunnolla mutta olen selvinnyt tähän mennessä hyvillä arvosanoilla, jos yhtä kurssia ei lasketa. Mutta hyvistä arvosanoista huolimatta mua ahdistaa kokeet. Ihan kuin mulla ei olis tarpeeks hankalaa ilman tätäkin. Ensimmäinen koe takana ja liian monta edessä.

Tänään aamulla J kertoi mulle, että on muuttamassa lähipäivinä samalle paikkakunnalle, tänne perkeleen tuppukylään. Tavallaan on kivaa kun kaveri muuttaa samalle paikkakunnalle, vaikka en nyt tiedä ollaanko me niin kovin läheisiä kavereita. Oli kyllä tosi kivaa jutella sen kanssa vähän paremmin, kun aika harvoin ehitään jutella, mitä nyt heipat sanotaan. Mut sitten mua alkoi ahdistamaan se että se muuttaa tänne. Kun mä tiedän että vaikka mä siitä tykkäänkin, niin ei meidän välillä tuu koskaan mitään olemaan. Ja musta tuntuu, että sillä on jo joku. Pitäis vaan päästää irti. Auto olisi vaikka voinut jyrätä mun ylitseni tänään.

Tuntuu että oon umpikujassa. Mulla ei oo salaista takaovea jonka avulla pääsisin pois, jos tilanne käy liian ahdistavaksi täällä maan päällä. Mulla ei ole mitään. Mulla on aina ennen ollut joku, edes hatara suunnitelma, mutta mikään niistä ei tule toimimaan, uusia umpikujia. Tahtoisin vaan sulkea silmäni ja lentää.

Do you live, do you die, do you bleed, For the fantasy, In your mind, through your eyes, do you see, It's the fantasy

En sitten eilen mennyt salille. En mennyt kouluunkaan. Aamulla sängystä nousemin oli vain ylivoimansen vaikeaa. Makasin koko päivän koomassa sohvalla, katsellen lasten elokuvia ja viettäen laatuaikaa pikkuveljeni kanssa sen jälkeen kun tuo tuli koulusta. En vaivautunut edes vaihtamaan yövaatteita pois. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt tehdaskesi muuta kuin maata sohvalla ja tuijottaa liikkuvia kuvia ja kauniita tarinoita.

Mua ahdistaa, koska äitini on laihempi kuin minä. Hyväksyisin sen kyllä muuten, mutta kun ennen yhteen äitiini mahtui melkein kaksi minua. Ja kun se koko ajan jauhaa miten siitä on niin hienoa kun se on laihtunut ja kuinka sen viimeinkin pienempi kuin minä. Ja muutenkin, joka asia missä koen olevani hyvä - okei edes riittävä - niin se tulee ja ehei en minä riitä kun hän on niin paljon parempi joka asiassa. Ei taida olla yhtäkään asiaa jossa olisin parempi. En ole enää pienenpi, en ole parempi laulamaan - vaikka pääsinkin laulamalla musiikkiteatteripainotteiseen lukioon - en ole taitava yhtään missään jos äidiltäni kysytään. Olen vain suuri pettymys. Mutta annan sen olla, ei se ole äidin vika etten ole täydellinen. Eikä äiti voi ainakaan sanoa olevansa mua vahvempi, koska mä olen vielä täällä. Mä saatan löytääkin jotain jossa olen parempi. Jos olisinkin henkisesti vahvempi ja ehkä rohkeampi tietyissä tilanteissa kuin äitini. Ehkä vielä joskus äitinikin myöntää että olen parempi jossain. Tai sitten ei.

Mua ahdistaa. Ihan kuin mun rinnasta ois revity iso pala pois. Olo on jotenkin ontto, mutta silti tosi tukala. Henki ei tahdo kulkea niin kuin sen kuuluisi. Ostin tänään purkillisen Ben & Jerrysiä ja ajoin syödä koko purkin yksin enkä oksenna. En saa. Saampahan kärsiä kun olen koko järkyttävän purkin syönyt. Lohturuokaa. Ihaninta ja vaarallisinta ruokaa maailmassa. Ruoka ja tunteet eivät tietyllä tasolla kuulu yhteen.

Mua ahdistaa. Olen yksin. Tulen aina olemaan. Ei ole ketään ottamassa kiinni jos horjahdan, jos otteeni lipeää. Putoan

Putoan                                                                

Putoan                             

Putoan                                                                       

Aina pohjalle saakka.                            

Ja ehkä sen alle.

Katoan jonnekkin mistä ei enää takaisin pääse. Tai sitten saan siivet selkääni ja lennän viimeinkin vapauteen. Ken tietää?

Just once, I want my life to be like an 80's movie

Niin kuin pilvet lipuvat jälleen taivaalle peittäen auringon, mieleni vaipuu takaisin pimeyden turviin. Pimeys on rakajastajani, vaikka onkin paha. En osaa elää sen kanssa, mutten osaa elää ilmankaan. Mitä minun pitäisi tehdä?

Sink or swim?

Lähes joka aamu kävellessäni bussipysäkiltä koululleni, kuvittelen mitä jos auto ajaisinkin ylitseni. Mitä jos auto ajaisikin ylitseni kun vahingossa jätin katsomasta kaahaako joku suoraan päin. Sitten tulen ajatelleeksi, että muutamia kavereitani kulkee samalla bussilla ja kävelevät samasta paikasta, vaikka eivätkään minun kanssani, hitaita kun ovat. Mietin mitä nuo ajattelisivat jos näkisivät. Ja jos saisivat jälkeenpäin tietää, että tein sen tahallani. Tulen aina siihen johtopäätökseen, että ei se niitä varmaankaan liikuttaisi, kun ei kauhean läheisiä olla. Saattaisi jopa olla helpotus kun ei tarvitsisi minua enää katsella.

 hyihyihyihyihyihyi. Laskin sitten tämän päiväiset kalorini. 1500 vitun kaloria. En ymmärrä miten olen noin paljon saanut tungettua kurkustani alas. Siihen on tultava muutos. Mun on laihduttava. No, huomenna pääsen viimeinkin salille. Ja muutenkin alolitan nyt ryhtiliikkeen urheilemisen osalta, ainakin joka arki-ilta lenkille ja kahdesti viikossa salille, kun sinne harrastuksen kautta pääsen ilmaiseksi. Ja no ruokailuihin pitää tehdä suuria muutoksia. Ja mun täytyy saada mun motivaationi tähän laihtumiseen takaisin.

En haluaisi mennä kouluun. Haluaisin hautautua sänkyyn ja katsella -80-luvun rakkausleffoja. Haluan kadottaa mieleni ja ajatukseni hetkeksi siihen maailmaan. Haluan hetken ajan uskoa niihin kauniisiin tarinoihin. Haluan hetken olla joku muu, jossain muualla. Olla joku rakastettu, sillä minua ei rakasta kukaan. 

Who would love a monster? 

 

Your eyes are swallowing me, mirrors start to whisper, shadows start to sing

Pitkästä aikaa auringo kurkistaa pilven takaa, maalaten taivaan kirkkaan siniseksi. Lumen peittämä luonto tuntuu heräävän eloon - vaikka se onkin lähinnä kuollut, odottaa kevättä. Vasta aamulla huomasin, että hiukseni on värjätty aamuruskon väreillä - vaaleanpunainen, sininen, oranssi, liila.

Tämä päivä alkoi aika mukavasti. Nukuin pommiin ja menin vasta puoli kymmeneksi kouluun. Kouluun kävellessäni omituinen tunne täytti minut. Olo oli todella pirteä ja iloinen. Auringon paisteella on omituinen vaikutus. Mutta kaiken tämän pimeyden keskellä on ihan mukavaa, että välillä paistaa aurinko, jonka valo tunkeutuu kaikkialle. Tämä päivä oli erittäin mukava, kunnes pääsin kaupunkiin. Ei siinä muuten mitään kamalaa olisi ollut, mutta piti mennä ostamaan uudet farkut. Ei ole vähään aikaan ahdistanut niin paljon kuin tänään erään vaateliikkeen sovituskopissa. Vääntelin ja kääntelin vartaloani siinä sen valtavan peilin edessä, ja vaikka mistä suunnasta katsoin en nähnyt muuta kuin läskiä. läskiäläskiäläskiäläskiä. Vihaan vaatteiden sovittamista. Olisi mahtavaa jos olisin pieni, laiha. Ei tarvitsisi sovittaa, tietäisi tasan minkä kokoiset vaatteet menee, eikä koskaan tarvitsisi mennä niihin ahdistaviin sovituskoppeihin. Tai jos edes niissä peileissä kuvajainen olisi jotain muuta kuin kasa läskiä.

 
Tämän päiväisen vuoristoradan huippu oli tämän päiväinen draamatunti. Vaikka se oli toisaalta hyvin ahdistava, se oli myös todella ihana. Teemme näytelmää, joka koostuu erilaisten nuorten tarinoista ja kaikki saavat kokeilla jokaista kohtausta, jotta tiedetään kuka sopii mihinkin kohtaukseen. No, tänään harjoittelimme muun muassa yhden rakastavaisten kohtauksen. Se oli varmaankin päiväni kohokohta, mutta toisaalta ahdistavin hetki, sillä minun parinani oli J. J on minun luokkalaiseni, todella ihana ja mukava jätkä, ja vieläpä todella hyvä näyttelijä. Hetken uskoin jopa itsekkin siihen mitä toisillemme sanoimme. Olin (ja olen kai edelleenkin) ihastunut J:hin ja no välimme ovat hieman monimutkaiset. Syksyllä, kun lukio alkoi, oli luokallamme vähän kaikenlaista draamaa. Sellaista joku tykkää jostakusta mutta se toinen tykkääkin toisesta ja sitä rataa. No, enää ei mitään draamaa ole - ainakaan itse en ole missään osallisena - ja ollaan J:n kanssa kavereita. Jotenkin silti tahtoisin enemmän, vaikka tiedän ettei niin tule käymään. Minä muka löytäisin pimeyteeni auringon? Ehei, niin ei tule käymään.

Välillä tuntuu, kuin kaksi eri henkilöä kävisi taistelua sisälläni. Kuin olisi kaksi minua. Toinen sellainen millainen olin ennen - iloinen, positiivinen, optimistinen, naurava, rakastava. Mutta toisinaan tuntuu kuin ohjaimissani olisi joku aivan toinen. Joku jonka läsnäolo on jo minusta itsestänikin hieman pelottavaa. Toinen minäni - vihainen, hiljainen, pessimistinen, surullinen, ahdistava - tuntuu todella räjähdysalttiilta, yksi sana voi räjäyttää atomipommin tuon ollessa ohjaimissa. Voi olla - ja syvästi toivon - että olen vain niin sekaisin, että kuvittelen tälläistä. Eihän minulla voi useampaa persoonaa olla? Toisinaan on vain huonompi päivä..

I'm scared to get close and I hate being alone

Pakkanen pistelee poskissa, lumi narskuu askeleiden alla ja hengitys höyryää. Kylmyys saa minut tuntemaan jotain. Turtumus katoaa ja tunnen olevani elossa, vaikka kaikki muu on jäässä ja kuollutta. Valkea lumi ja sysimusta taivas tuovat muistoja mieleen. Kyyneleet jäätyvät poskille.

Talvi saapui viimeinkin luokseni ja olen... onnellinen? En okein tiedä, kai tätä tunnetta voi onneenkin verrata, vaikka ei tämä nyt aivan sitäkään ole. Tuntuu hyvältä tuntea pitkästä aikaa edes jotakin.

Veri helmeilee iholla muodostaen viivoja, jotka muodostavat rivejä. Reiteni ovat täynnä pieniä viiltoja. Joka kerta kun tartun terään ajattelen että jos nyt yhden teen niin ei se mitään haittaa, mutta loppujen lopuksi parhaimmillaan ihooni ilmestyy kymmeniä viiltoja. Ohuita ja pinnallisia. Nopeasti parantuvia. Mutta tämä inhottava tunne ei lähde sisältäni, ei sitten millään. Vaikka mitä tekisin, vaikka mitä yrittäisin, se ei vain lähde.

On se hassua, miten oma mieleni tuhoaa samantien pienenkin itsevarmuuden jonka saan rakennettua näistä raunioista. Tänään sain moneen otteeseen kuulla kehuja. Lähinnä hiuksistani. Vaalenapunaisista hiuksistani.  Miten ne ovat niin ihanat ja ihanan erilaiset. En siltikään osaa ottaa kehuja vastaan. Haluaisin lähinnä vaipua maan alle. Saan juuri ja juuri soperrettua kiitoksen, toisinaan en sitäkään. Kehut ovat ahdistavia, vaikka kuinka tietäisin että ihmiset tarkoittavat niitä.

Kumarrun halaamaan posliinista ystävääni. Ensin ahminahminahmin ja sen jälkeen oksennanoksennanoksennan. Tai ainakin yritän, aina ei sekään onnistu, mikä ahdistaa suunnattomasti. Ja kun mua ahdistaa, viillän. Ja sen jälkeen mulla on jotenkin hyvä mutta silti paha olo ja sitten syön. Sen jälkeen yritän taas ennemmin tai myöhemmin oksentaa. Ja tämä helvetti, tää pahan olon kierre, jatkuu ja jatkuu, eikä se tunnu tahtovan irrottaa otettaan musta. Loputon kierre.

Pimeyttä. Ympärilläni on vain pimeyttä. Pieniä tähtiä siellä täällä, ystäviä, perhe ja niin edelleen. Ne tuntuvat himmenevän ja himmenevän. Tarvitsisin pimeälle taivaalleni kuun, tai auringon. Kuu riittäisi, sen verran valoa että pystyisi taas erottamaan asioita, näkemään eteensä. Mutta ei mun elämään tule koskaan ketään mun kuukseni, saatika auringoksi. Mutta ehkä se on parempi, sillä en tahdo päästää ketään lähelleni, koska pelkään totuuden satuttavan.

I long for that feeling to not feel at all, the higher I get, the lower I'll sink

Jokainen päivä tuntuu edellistä raskaammalta ja pimeys lankeaa ylleni, sekoittaen ajatukseni. Tämä talvi on tähän asti ollut masentavin ikinä. Ulkona vallitseva pimeys kurottaa käsillään ikkunasta sisään ja tunkeutuu mieleen varastaen valolta kaiken tilan. Kaipaan lunta ja kovia pakkasia. Ne saavat minut tuntemaan olevani elossa.

Uusi vuosi ja ajattelin sen aloittaa puhtaalta pöydältä uuden blogin kanssa. Kirjoitan tänne omia fiiliksiä - empä usko, että mitenkään iloisia postauksia tulee. Masennuksen ja ahdistuksen kanssa käyn jatkuvaa käden vääntöä, siitä kuka määrää. Toivon tämän vuoden tuovan jotain kehitystä, yritän karistaa nämä kahleet, jotka estävät minua elämästä täysillä. Samalla tietenkin yritän laihtua. Paino ja sen pudottaminen ovat kuuluneet jo useita vuosia elämääni, mutta en koskaan ole onnistunut kunnolla. Tahdon että jonakin päivän vaa'alla näky numero alkaa vitosella. Toivon, että saavuttaisin tuon tavoitteen tämän vuoden aikana, ja mitä pikemmin sen parempi.

Tänään on ahdistanut enemmän kuin aikoihin. Tahtoisin vain maata sängyssä - peiton alla piilossa maailmaa - ja itkeä. Vaikka enää ei paha olo lähde itkemällä. Kaipaan lapsuutta, kaipaan sitä kun paha olo lähti pois itkemällä, puhumalla. Enää ei taida auttaa kumpikaan. Jälkimmäinen toisinaan, tosin en uskalla puhua kenellekään, koska pelkään kertovani jotain mikä pelottaa ihmisiä - tai, että joko aletaan puhua siitä kaikesta selkäni takana, tai kerrotaan jollekin joka pakottaa hoitoon jonnekin minne en tahdo. En tahdo apua, en keneltäkään, ainakaan niiltä psykologeilta ja psykiatreilta. Ne eivät ymmärrä - mutta miten ne voisivatkaan, ei ihmisen tälläiseen helvettiin kuulu joutua. Miksi minä sitten olen täällä? Mä kuulun tänne, olen vain jokin epäonnistunut kokeilu. Mä olen epäonnistunut olemaan ihminen.

Vanhat viillot eivät ole vielä parantuneet, mutta suunnittelin jo tänään lisääväni yhden rivin niitä lisää reiteeni. Kuvottaan, läskiin reiteeni.

Kun saan itseni kasaan tässä lähiaikoina, ajattelin että voisin ruveta pitämään jonkinlaista ruokapäiväkirjaa - ei mun laihtumisesta muuten mitään tule. Voisin niitä juttuja sitten tännekin laitella, ainakin vähän jotain mistä voi päätellä, miten edistyn tämän projektini kanssa. Peukut pystyyn ja toivotaan että onnistuisin nyt edes kerran jossain.