Kaikki tuntuu turhalta. Mun koko olemassa oloni on turhaa. Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa tän turhan "olen okei" leikkimisen ja lähteä pois. Mitä järkeä missään enää on? Ei mitään.. Itkettää ja ahdistaa, en jaksa nousta sängystä ylös. Nukuin tänään aamulla tahallaan pommiin ja jäin kotiin. Nukuin suurimman osan päivästä. Olen aika varma, etten tule pääsemään yhdestä kurssista läpi, koska mulla on jo vaikka kuinka paljon poissaoloja, ja joudun olemaan viikon poissa koulusta vielä ennen koeviikkoa. Suoraan sanottuna vituttaa koko helvetin lukio. En haluaisi ja jaksaisi käydä siellä, kun tuntuu että kaikki - osa salaa, osa avoimesti - vihaa mua.

Joululoma tuli, vuosi vaihtui, loma meni, enkä tehnyt yhtään mitään. Uusi vuosi meni ihan päin vastoin kuin suunnittelin. Pyysin kahta eri ihmistä mukaan äitini luokse, ensin yhtä ja sitten toista kun ensimmäisen kanssa ei onnistunut, ja no kukaan ei tullut. Sain katsella ihmisten ryyppäyskuvia yksin instasta ja vittuuntua, kun kumpikaan ei voinut sanoa, että mieluummin ryyppäävät kuin viettävät aikaa kanssani. Ja tientenkin äitini avautui ongelmistaan isäpuoleni kanssa, ja mietin koko illan että miksi kaksi noin erilaista ihmistä on koskaan mennyt naimisiin. Ei siinä mitään vikaa, jos kumppani on erilainen kuin itse, mutta kun nuo eivät pidä ollenkaan samoista asioista. Ja lisäksi isäpuoleni on jonkin asteen narsisti, joka muuttaa asiat vain vaikeammiksi. En ymmärrä, enkä kyllä haluakkaan ymmärtää, mutta silti vituttaa.

Muutenkin koko joulukuu oli varmaan vuoteni kamalin. Kaikki meni päin helvettiä. Eniten ehkä harmittaa se, että olin suunnitellut pitäväni yhdelle kaverilleni yllätyssynttärit ja kutsua lähes kaikki meidän luokalta sinne. Suunnittelin kaikkea mahtaa, mutta eihän sekään sitten voinut onnistua. Koska en ollut jutellut tuolle useampaan viikkoon, en sitten viitsinyt vaivautua. Jälkeen päin on harmittanut ja varsinkin nyt, kun jutellaan taas. Tavallaan mua vähän vaivaa, ettei olla juteltu siitä, miksei juteltu, mutta tavallaan oon niin väsynyt, etten jaksa vaivata mieltäni sillä.

Sain vihdoinkin soitetuksi sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski soittaa ja menen käymään siellä parin viikon päästä. Olen tavallaan helpottunut, että sain sen puhelun soitettua, mutta tavallaan en, koska olen vielä hetken alaikäinen ja ne haluaisivat sen takia puhua myös vanhemmilleni. Tavallaan mua ei vittuakaan kiinnosta se, koska olen niin väsynyt siihen miten mun porukat mulle puhuu, että ehkä ois parempi että ne tietäis, mutta sitten taas tavallaan, kun ekaa kertaa - viime vuonna koululääkärin jälkeen - sanoin äidille, että koululääkäri epäilee, että mulla on masennus, niin se vaan selitti jotain sellasella "joo niin varmaan" asenteella ja mua alko vituttaan niin paljon. Äidin luona en jaksa enää peitellä arpianikaan, koska eihän äiti usko että olen mitenkään masentunut tai mitään, joten mitä väliä. Mä olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen.

Misery loves company

Totuus iskeytyy vasten mun kasvoja kuin betoniseinä. Enää muuta päivä ja tämä vuosi on lusittu loppuun. Vuoden alussa en uskonut, että selviäisin tänne asti. Jotenkin tosi epätodellinen olo. Tämä blogikin täyttää pian vuoden. Outoa.. Ja ahdistavaa. Selailin vanhoja postauksia, mikään ei ole muuttunut. Yhtään mikään. Mä olen edelleen se sama säälittävä, lihava ja kamala ihminen joka olin vuosi sitten. Mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Ristiriitaista.

Olen yrittänyt nauttia elämästä ja olla positiivinen, mutta huomasin sen olevan taas jälleen kerran turhaa. En osaa nauttia elämästä. En osaa tehdä yhtään mitään oikein - no se nyt ei ole ihme, olen epäonnistuja. En ymmärrä miten ihmiset osaa olla iloisia ja nauttia elämästä, mä en vaan kertakaikkisesti ymmärrä. Ehkä mun ei vain ole tarkoitus olla onnellinen..

Mä olen vain niin väsynyt. Niin väsynyt tähän maailmaan. Niin väsynyt vihaamaan itseäni. Niin väsynyt. Mutta silti. Aina kun katson peiliin ja yritän olla vihaamatta sitä mitä näen, mua alkaa oksettamaan. Pimeyden piiloistaan äänet kuiskivat, puhuttelevat ja huutavat;

"Miten tuota voi olla vihaamatta?" 

"Miksi sä annoit tän taas tapahtua?"

"Mikset sä voi olla niin kuin muut?"

"Kato nyt itseäs saatanan läski, sä olet vitun sekasin jos luulet et kukaan koskaan rakastaa sua!"

Ja yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamulla, mä vihaan itseäni. Mä vihaan joka neliösenttimetriä mun kehossani. Ja silti mä syön. Syön syön syön syön syön ja syön. Miksen mä vaan voisi lopettaa syömistä? Koska mä olen heikko, siksi.

Mä tahtoisin niin kovasti olla kaunis, onnellinen ja rakastettu. Mutta totuus on, että mä olen säälittävä ihmisraunio. Mä yritän tehdä asialle jotain, mutta koskaan mä en onnistu. Mä olen epäonnistuja. Mä oon aina ollut ja no tätä menoa tulen aina olemaankin. Mä päätin varmaan tuhannennen kerran, että nyt mä otan itseäni niskasta kiinni, laihdun ja opin elämään itseni kanssa. Ja luultavasti epäonnistun tuhannennen kerran.

Mä oon ihan hajalla. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen halunnut näin kovin vain lakata olemasta olemassa, haihtua savuna ilmaan, kuolla. Tuntuu, kuin se vähäkin elämänilo, jota olin saamassa takaisin karkaisi luotani. Kaikki menee yksinkertaisesti päin helvettiä. Olen jumittunut autoon, joka on jäänyt junaradalle ja sen yli on pian jyräämässä katastrofijuna. Juna, jonka kyydissä on kaikki se kipu ja tuska, josta olen tämän mitättömän elämäni aikana kärsinyt. Kaikki se ja enemmän. Se juna haluaa tuhota tämän ihmisraunion, lopullisesti. Ennen pystyin karistamaan sen tunteen, että olisi parempi jos olisin kuollut, mutta en enää kykene siihen. Jatkuvasti, lähes jokaisessa - ihan arkipäiväisessä tilanteessa - ajattelen, miten paljon paremmin asiat olisivat ympärilläni olevilla ihmisillä, jos olisin kuollut. Tai vielä parempi vaihtoehto, jos en olisi koskaan syntynyt.

Koulussa käymisestä ei oikein enää tuu yhtään mitään. Usein löydän itseni vessasta, taistelemassa kyyneliä vastaan. Koulu on niin ahdistava paikka, etten tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Alkaa itkettää jo pelkästään tieto siitä, että joudun aamulla heräämään ja menemään kouluun. Viikko joululomaan ja lintsasin silti tänään koulusta. En vain jaksa enää. Musta myös tuntuu, että oon menettänyt yhden tärkeimmistä ystävistäni. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin jutella sille, mutta aina kun päätän tehdä niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää. Mutta myös se, etten juttele sille ahdistaa ja itkettää, koska se ihminen merkitsee mulle niin paljon. Se oli ainoo ihminen jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, ilman että se tuntui mitenkään kiusalliselta tai ahdistavalta. Ja aina kun törmään johonkin hauskaan ja haluaisin pistää sille viestiä siitä, alan epäröidä, enkä enää uskalla pistää sille viestiä, koska musta tuntuu, että oon vaan tiellä.

Musta tuntuu toisinaan, että mun sisällä on yhden sijasta kaksi ihmistä. On se pieni, naiivi ihminen, joka osaa iloita elämän pikkujutuista. Se joka haluaa karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan ennen kuin täyttää kahden kuukauden päästä 18. Se pieni tyttö, joka ei koskaan halunnut lapsena kasvaa aikuiseksi ja olla prinsessa, vaan olla jotain hienoa. Ihan aluksi pölynimurikauppias, sitten taitelija, eläinlääkäri, formulakuski tai lääkäri. Jotain hienoa! Mutta sitten on se tummaan varjoon kietoutunut itkuinen kohta 18-vuotias naisen alku, joka on niin eksyksissä elämänsä kanssa, että mieluummin heittäisi sen hukkaan, lentäisi pois. Toisinaan kun olen kotona, voin tuntea tuon pienen naiivin tytön olemassa olon, tunnen jotain, tunteita.Tuo tyttö odottaa innoissaan ennen jouluaattoa kotiin tulevaa kissanpentua, iloitsee siitä, että saa viettää muutaman viikon rakkaan koiransa kanssa. Mutta aina, viimeistään kun lähden ulos, tuo varjoon pukeutunut murtunut tyttö tulee ja kolauttaa naiivia lasta päähän niin, että tämä vaipuu koomaan.

Olen pahoillani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko maailmaan, sen julmuuksiin. Mä olen eksyksissä ja tarvitsen ehkä vähän aikaa, että löydän jälleen polkuni. Mä tanssin tällä nuoralla, yritän selvitä päivä kerrallaan tästä kaikesta läpi, toivoen, että vielä joskus voisin olla onnellinen. Ihan aidosti onnellinen. En mä tarvii miljoonia euroja, täydellistä poikaystävää tai suosiota. Mä haluaisin vain kyetä olemaan onnellinen.

Hiljaisuuden vallitessa, kaikkien nukkuessa, usva valtaa tämän pikku kaupungin. Usvan läsnäolossa on jotain jopa mystisen oloista, tapa jolla se käärii kaiken harsomaiseen otteeseensa. Kiireinen pikku kaupunki muuttuu autioksi ja aavemaiseksi. On hiljaista ja kaikki nukkuvat, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia. Yksinäiset, surussa riutuvat ihmisrauniot ihailevat aavemaisen majesteettista usvaa, antaen sen kietoutua oman mielensä ympärille, kuin luoden muurin, jolla seuraavasta päivästä saattaa selvitä lävitse.

Itkettää. Ahdistaa. Mikään ei taaskaan vaihteeksi tunnu onnistuvan. Viikon aikana olen hävittänyt kaksi terääni, kaksi ainoaa terääni. Olen kääntänyt koko kämpän ympäri, salaa itkenyt ja raivonnut, enkä ole vielä onnistunut löytämään kumpaakaan. En haluaisi ostaa uutta, mutta en tiedä kykenenkö elämään ilman. Sillä vaikka en olisikaan aikeissa viiltää, on lohdullista tietää ettö se terä on jossain piilossa, odottamassa.

En ole ollut maanantain jälkeen ollenkaan koulussa tällä viikolla. Aluksi olin tosi kipeä, mutta nyt vaikka olisin ollut riittävän terve mennäkseni kouluun en mennyt, koska ensinnäkin ajatuskin koulusta saa mut itkun partaalle ja repimään hiuksia päästäni. Vihaan sitä paikkaa. Liikaa ihmisiä, liikaa paskan jauhantaa, liikaa kaikkea. Ja toiseksi olen maannut sohvalla kaiket päivät katsoen lempisarjojani, itkenyt päivät pitkät hahmojen kuolemia ja itkenyt onnesta kun jotain hyvää on tapahtunut. Olen saanut päästää hetkeksi irti omista ongelmistani ja upota toisiin maailmoihin, todellisuuteen palaaminen ei todellakaan ole mitenkään helppoa.

Makaan yksin kylmässä huoneessani, katsellen taivaalla loistavaa, yksinäistä kuuta. Sen olemassa olo on jotenkin todella lohdullista. Katselen usvaista maisemaa, kuu seuranani ja kuulokkeissani soi Alex Turnerin pehmeä ääni. Kyynel vierii poskelleni ja jälleen kerran itken itseni uneen.

Broken heart and broken bones

Taas yksi turhaakin turhempi kuukausi on vierähtänyt, enkä ole saanut aikaan yhtään mitään. Sen ajatteleminen ahdistaa. Aika valuu sormieni lävitse kuin hiekka, enkä voi estää sitä hupenemasta. En tiedä mitä tehdä. Ahdistaa.

Siitä on kuukausi, kun terveyden hoitaja käski mun soittaa johonkin paikkaan. Ja no, en ole saanut tehtyä sitä. En vain ole pystynyt. Aluksi en pystynyt, sitten en muistanut koko asiaa ja nyt kun ajattelen sitä, mua ahdistaa. Oon kerran kaivanut sen paikan puhelin numeron esiin, mutta ahdistus sai musta otteen ja epäröin. Epäröintini herätti varjoni ja se vakuutti minut siitä ettei minun tarvitse soittaa. Varjo pitää mua panttinvankinaan, orjanaan. Olen kiinni metalliketjussa, joka hankaa pikkuhiljaa mun jo valmiiksi niin riutunutta sielua - jos mulla edes on sellainen.

Koulu ei tällä hetkellä oikein jaksaisi innostaa. Ahdistaa käydä siellä. Liikaa ihmisiä. Ja nyt, jopa mun kaverit alkavat kääntää mulle selkänsä. Eräs kaveri sano mulle, etten sais olla tällänen löysä paska ja että mun pitäis tehdä asioiden eteen jotain. Voi kumpa se oliskin niin helppoa. Mutta eihän se ymmärrä, että joka aamu kun kello soi, tahtoisin heittää sen seinään, olla menemättä kouluun tai kuolla. Ei, ei se vaan ymmärrä, että mä en tahtois olla olemassa, että mä vihaan itseäni ja usein koko saatanan maailmaa, vaikka olen sille monta kertaa sanonut. Mietin usein miksi helvetissä olen kenellekkään kertonut. Ei kenenkään kuuluisi tietää. Ensinnäkin en saisi kuormittaa muita ihmisiä tällä pimeydellä. Ja toisekseen, se voi käyttää sitä mua vastaan, niin kuin monet ihmiset aikasemmin on tehneet.

Ahdistaa, itkettää, vituttaa. En tahtoisi enää ikinä nousta sängystä. Haluaisin vain nukkua, katsoa netflixiä ja nukkua kisujen kanssa. Mutta tää maailma ei kuulemma pyöri sillä lailla. Ja paskat sanon minä. Onneksi kohta on joululoma, eikä tarvii vähään aikaan käydä koulussa. Mutta sitten tulee syötyä vitusti liikaa. Tajusin juuri tässä samalla, kun tätä kirjoitan, että on kulunut vuosi. Tämä blogi täyttää vuoden vaihteen jälkeen vuoden ja minä olen edelleen lihava ihmisraunio. Helvetti kuinka hienoa!

Sade rummuttaa peltikattoa. Ulkona leijuvien pilvien harmaus täyttää mieleni, istuessani hiljaa tyhjyyttä tuijottaen. Istun vain paikallani ja tuijotan eteeni, tyhjyyteen, kuin odottaen, että joku ilmestyisi tyhjästä ja veisi minut johonkin toiseen todellisuuteen, jossa kaikki olisi uutta ja jännittävää. Mutta kukaan ei tule, koskaan. Istun hiljaa ja odotan turhaan, kello tikittää, aikani kuluu. Jokin puristaa rintaani, hengittäminen on vaikeaa. Kyyneleet vierivät poskilleni.

Kukaan ei kaipaa mua. Ketään ei kiinnosta. No, eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, mutta kuitenkin sen tajuaminen sattuu aina uudelleen ja uudelleen. Vietin tämän sateisen päivän kotona, telkkarin äärellä, katsellen supernaturalia ja pelaten jotain veljeni pleikkari pelejä. Voi kuinka olenkaan toivonut, että Castiel ilmestyisi jostain ja riuhtaisisi minut mukaan Winchesterien vaarallisiin seikkailuihin. Tai että Peter Pan syöksyisi ikkunastani sisään ja veisi minut mukanaan mikä-mikä-maahan. Tai että valkoinen kani johdattaisi minut kaninkolosta alas ihmemaahan. Mitä vain. Mutta olen tämän todellisuuden vanki. En pääse pois vaikka kuinka tahtoisin.

Yritän vakuuttaa jatkuvasti kaikille, että kaikki on hyvin, että kyllä mä pärjään. Harvoin edes puhun kenenkään toisen elävän olennon kanssa näistä jutuista, jotka mun päässäni liikkuu. On vain niin vaikeaa, selittää ihmisille asioita, joita ne ei ymmärrä. Vaikka mulla on tällä hetkellä enemmän "ystäviä" kuin koskaan aikaisemmin, olen yksinäisempi kuin aiemmin. Ketään ei kiinnosta, käynkö koulussa vai en. Kukaan ei kaipaa mua sinne. Se on luultavasti aika paljon parempi paikka ilman mua. Ilman mun kamalaa olemusta ja sietämätöntä luonnetta. En mene huomennakaan kouluun. En tahdo sinne. Saatan mennä yhdelle "kaverille" koulun jälkeen, tekemään yhtä koulutyötä, mutta kouluun en mene. En ole isälleni kertonut, että en ole ollut koulussa tänään. Väitin olleeni siellä. Ei se kuitenkaan wilmassa käy. Voin pyytää äitiä selvittämään ne poissaolot sitten ennen koeviikkoa, kun se ei tiedä mistään mitään kun asuu niin kaukana.

Meinasin tänään laittaa sähköpostia sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski ottaa yhteyttä, että saisin apua. Mutta en sitten tehnyt sitä. Olen vain surkea paska, joka ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Itkettää. Teen sen vielä joku päivä. Ehkä. Jos en ole liian pelkuri, liian surkea.

Niin kuin vesi virtaa joessa, veri virtaa reisiäni pitkin viemäriin ja alas, alas, alas jäniksen kolosta jonnekkin kauas pois. Tuoreet viillot kirkuvat punaisina vaaleaa ihoani vasten. Menetin taas hillintäni. Yksi muuttui kahdeksi, kaksi neljäksi ja neljä kuudeksi. Kuusi viiltoa reisissä ja viime viikolta kahdeksan käsissä.

Pelkään, että joku huomaa. Muutama kaveri on jo huomannut. Eräs ystäväni tuijotti kättäni pitkään ja katsoi minua sitten silmiin ja sanoi, että minun pitää lopettaa ennen kuin "jään koukkuun". Ahdisti. Sen katseen ajatteleminen ahdistaa vieläkin. Tuo ei tiedä, että viilsin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten. Olen pyörinyt pohjamudissa viimeiset kolme vuotta, ja nyt joku neuvoo, että mun pitää tehdä jotain etten joudu pohjalle. Vähän myöhäistä. Tämä syvääkin syvemmän ja synkkääkin synkemmän meren pohja on mun kotini nyt. Niin kuin pohjamudissa elämään sopeutuneet kalat, mäkään en enää selviä pinnalla. Mulle on kai kehittyny kidukset, enkä pysty hengittämään pinnalla. En osaa olla onnellinen.

Mulla on niin paha olo, että haluaisin vaan huutaa keuhkot pihalle. Kiljua, huutaa, itkeä, rikkoa jotain. Mitä vain, kunhan saisin jotenkin purettua tätä pahaa oloa. Mutta ei, mä patoan tän kaiken sisälleni. Joskus se kaikki sitten joko purkautuu kerralla kuin murtuva pato, jota ei pysäytä mikään ja tulen tehneeksi jotain todella kamalaa. Tai sitten se hiljaa ja huomaamatta myrkyttää mun mieltäni niin kauan, että menetän kykyni tuntea mitään.

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko elämääni. En haluaisi nousta sängystä, enkä lähteä mihinkään. Päätin jo, etten mene huomenna kouluun. Ahdistaa ja itkettää liikaa. Teen sitten vaikka tehtäviä kotona, mutta kouluun en mene. En vain tahdo. Eikä huomenna ole mitään ylitse pääsemättömän tärkeää tehtävääkään. Ei kukaan huomaa jos olen päivän poissa. Ei kukaan enää edes välitä. Miksi välittäisikään? Olen vain mitätön, arvoton, pateettinen jämä, jonka kanssa kukaan ei halua olla. Turha.